Frankie Goes to Hollywood?

Kun soitan yleisön edessä, olkapäällä istuu tää heppu. Mä oon nimenny sen Frankieks. Frankieks siks, että mä toivon, että joku päivä se lähtis Hollywoodiin. Siis se Frankie, ihan yksin. En minä.

Mut siinä se istuu ja sanoo, et mitä sä täällä teet. Mikä säkin luulet olevas? Mitä sä oikein kuvittelet? Ethän sä osaa laulaa. Sä et oo koskaan osannut. Tuut tänne ja teet itestäs naurunalaisen. Lähe menee!

Siinä se juttelee. Joskus myös sillon, kun treenaan yksinäni. Opettelen jotain uutta juttuu, joka ei suju. Mut mä oon päättäny, et mä laulan ja soitan siitä huolimatta. Ei se oo aina helppoo, mut joskus saan Frankien katoomaan. Mä en tiedä mihin se menee. Ehkä nettiin selaamaan lentolippuja Kaliforniaan. Joskus tuntuu, että oon saanu sen lähtöselvitykseen asti. Mut ei se ainakaan vielä oo noussu koneeseen.
​
Niin mä oon sit vaan yrittäny opetella elämään sen Frankien kanssa. Kaikkee on mahollista opetella. Niin ku laulamista. Se, että joskus et oo osannu tai muut on sanonu ettet osaa, ei tarkoita sitä ettet koskaan voisi oppia. Ei musta koskaan mitä Pavarottia tuu, mut mä laulan, ja joskus joku muukin haluaa sitä kuunnella kuin vain mä ite. Mun mielestä se on jo aika hyvin.
​

Photo: Eerika Koskinen-Koivisto.